Sellin ovi kolahtaa äänekkäästi kiinni. Susan jää seisomaan paikoilleen hieman vapisten, kädestään vaatenytty. Silmäkulmassa kimmeltää kyynel ja hänen suuret silmänsä näkevät sellin vain ohuen sumuverhon takaa. Hontelot jalat lyövät loukkua, eikä tyttö huomaa sellissä olevaa naista. "Turha alkaa pillittää, täällä pärjäävät vain vahvat", tupakan polttama, käheä naisen ääni toteaa tiukasti. "Anteeksi", Susan toteaa hiljaa. "Mitä mä just sanoin", nainen nousee rautasängyltä ja astuu Susanin eteen ottaen hänen kasvonsa käsiensä väliin.
Susan odottaa naisen läpsäisevän häntä kasvoille, mutta näkeekin yllättäen naisen katseessa ystävällisyyttä. Nainen on upea ilmestys vangin vaatteissakin, niin ylväs, rohkea ja itsetietoinen. Susan silmäilee naista ihaillen, hänen suoraa ryhtiään, kauniita, tummia hiuksiaan, eteenpäin upeina työntyviä rintoja, jotka pomppivat vapaina kuin kypsät hedelmät. Hetkeksi tyttö unohtaa epätoivonsa ja vain tuijottaa naista silmiin tuntien outoa kaipuuta.